Runebergin päivän runo
Helmikuun hiljaisessa aamussa kaupunki hengittää höyryä,
ja jossain kaukana vanha runo avaa silmänsä.
Se ei huuda, ei vaadi, vain kulkee vierellä kuin varjo,
kuiskaa tarinoita ajasta jolloin sanat olivat miekkoja.
Runebergin kynä piirtää yhä polkuja lumeen, ja me
kuljemme niitä pitkin kuin etsien jotakin kadonnutta.
Ehkä se on rohkeus, ehkä se on toivo, ehkä vain muistutus siitä,
että pienikin ääni voi kantaa pitkälle. Niinpä tänään nostamme
katseen pakkasta kohti ja annamme runon kulkea sydämestä sydämeen.
